perjantai 25. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja: Kun omat voimat eivät riitä.

Menin maanantaina väsyneenä, mutta suhteellisena normaalina töihin. Kävelin pitkin toimistoa omaan huoneeseen, kun huomasin eräässä huoneessa jonkun tavarat. Ei paska, oli ensimmäinen ajatukseni. Kollega toisesta kaupungista on käymässä. En yhtään muistanut. Siitä pienestä hetkestä lähtien aloin tuntemaan sykkeen nousua ja kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Kohta se kysyy, mitä minulle kuuluu. Apua, mitä vastaan? En halua avautua hänelle,  hän ei kuulu minun lähipiiriini. Eikä edes lähityöpiiriin, siis sellaiseen, keille voin vapaasti kertoa mitä vaan.

"No, mites Karinalla menee?" kuului hetki ennen viikkopalaveria kollegan suusta. "Paremminkin on mennyt" vastasin ja koetin pitää itseni kasassa. Palaveri alkoi ja puhuimme ihan peruskuulumisia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joku sanoi. Jo ennen sitä tunsin, että syke tiheytyy edelleen, että itkussa on pidättämistä ja hengittäminenkin tuntuu vähän vaikealta. Mutta kun kuulin lauseen "kaikki vaikuttaa kaikkeen" niin romahdin ihan täysin. Kyyneleet alkoivat valumaan holtittomasti pitkin kasvojani, hengitystä ei voinut enää pidättää ja huono olo tuli väkisin ulos. 

Nousin pöydästä pois ja lähdin rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä esimieheni tuli luokseni ja kysyi, miltä minusta tuntuisi, jos menisimme käymään sairaalalla. Siellä kuulemma olisi osaavia ihmisiä, ja saisin tarvitsemaani apua heti. Koska en ole työkunnossa enkä oikeastaan missään kunnossa. Tunteet toki kielsivät kaiken enkä millään olisi halunnut mennä mihinkään, mutta omakin järki alkoi olla sitä mieltä, että nyt ei omat voimat riitä enää. Soitin sinne etukäteen ja sain ohjeeksi mennä paikalle puolen tunnin päästä. Sit me istuttiin autoon ja esimies vei minut.

Aikuispsykiatrinen tehostettu avohoito, L21 - luki ovessa. Mitä hittoa mä täällä teen, ajattelin. Kaksi erikoissairaanhoitajaa, työparina, arvioivat minut ja kehottivat jäämään osastolle muutamaksi päiväksi. Nukkumaan, lepäämään ja selvittelemään ajatuksia. Suostuin. Kävin kotoa hakemassa henkilökohtaiset tavarani ja palasin osastolle, josta sain oman huoneen.

Maanantaina itkin lähes koko päivän. Itkin ollessani yksin, jutellessani lääkärin, hoitajan, tai ihan kenen tahansa kanssa. Nukuin yön todella huonosti. Tuntuu, että säpsähtelin koko ajan hereille, pyörin ja pyörin, kunnes aamuyöstä tipahdin uneen. Vähän jälkeen klo 7 oveen koputettiin. Verikoe. 7 putkiloa verta. Sen jälkeen sydänfilmi.

Tiistaikin meni aika itkuisessa tunnelmassa. En oikein osannut kertoa tuntemuksistani ilman itkua. Nyt en kuitenkaan itkenyt enää yksin ollessani, itkin vain silloin kuin keskustelin ammattilaisten kanssa. Täytin pari masennustestiä, kävin kävelyillä, nukuin päikkärit kahteen otteeseen. Luin kirjaa, keskustelin äitini ja muutaman ystäväni kanssa. Menin ajoissa nukkumaan.

Toinen yö meni hieman paremmin, mutta nukuin edelleenkin tosi huonosti. Keskiviikkona tapasin lääkärin ja keskustelimme mm. verikokeen tuloksista. Olin ympyröinyt ne, jotka mielestäni olivat liian lähellä viitearvojen ylälukua, mutta kuulemma kaikki arvot olivat erittäin hyviä, ei mitään hätää sen suhteen, fyysisesti täysin terve. Sydänfilmissäkään ei ollut poikkeavuuksia. Mutta uupunut olen, siitä ei ole epäillystäkään. Masentunut en ole, eikä lääkitykselle ole tarvetta. Tauon paikka kuitenkin nyt on ja sain sairaslomaa kuun loppuun.

Lähdin osastolta keskiviikkona heti kolmen jälkeen. Pysähdyin matkalla nauttimaan mansikkapirtelöä ja ajelin rauhassa kotiin. Toipuminen tulee viemään aikaa, mutta konkreettisia muutoksiakin on tehtävä. Menen maanantaina vielä takaisin, keskustelemaan. Asiat, mitkä aiheuttavat suurta stressiä ja ahdistusta alkavat pikkuhiljaa selkenemään. Nyt vaan pitää saada suu auki aika moneenkin suuntaan ja alkaa tekemään muutoksia elämässä, jotta vointi olisi jatkossa parempi.


Kotona olen saanut nukuttua paremmin ja lapset ovat olleet päivisin päiväkodissa. Oliviakin oli hoidossa kertonut, että äiti on sairaalassa lepäämässä, joten tabua en tästä aio kehittää. Olen huomannut, että tuotuani esiin oman väsymykseni ja uupumukseni, siitä on ollut helpompi kertoa myös muille. Ja hirvittävän paljon olen alkanut saamaan vertaistukea ympäriltäni myös ihmisiltä, joiden olen itse uskonut olevan täysin eri tilanteessa, mitä olin ajatellut. Miten väärässä olinkaan. Väsymys ja siitä johtuva uupumus on huomattavasti yleisempää, mitä olin ajatellut. 

Tänään on muuten syntymäpäiväni, täytin 31 vuotta. Ajatella, en olekaan enää kolmekymppinen, olen kolmeykkönen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja: paniikkikohtaus.

Lauantai, sen piti olla kiva kotipäivä, jolloin pesen pyykkiä, siivoan kotona ja loppupäivän vietän lasten kanssa Olivian ystävän 5-vuotis synttäreillä. Ja niihän se päivä menikin. Kylässä tosin aloin tuntemaan ahdistuneisuutta ympyröivistä ihmisistä. Koin, etten jaksa olla yhtään sosiaalinen ja lähdinkin kesken juhlien käymään yksin kaupassa, ihan siksi että pääsen hetkeksi pois. Pois kertomasta, mitä minulle kuuluu, mitä perheellemme kuuluu ja niin edelleen.

Kauaa en ollut poissa ja juhlissa vierähti yhteensä neljä tuntia. Lapsille tosi mukavaa puuhaa leikkiä päiväkotikavereiden kanssa muuallakin kuin päiväkodissa. Kotiin palattuamme olin kuitenkin henkisesti aika loppu. Ilta meni laskiessa minuutteja, milloin mies palaa reissultaan kotiin.

Sitten hän tuli. Lapset olivat aivan innoissaan. Minä olin helpottunut, nyt oli toinen aikuinen jakamassa taas arkea. Sovittiin, että katsotaan illalla leffa ja jutellaan. Elokuva ei ollut kauhean onnistunut valinta, mutta se siitä. Pahin oli vasta edessä. Makoilimme vierekkäin sängyssä ja aloimme puhumaan minun voinnista. Miksi olen näin väsynyt, ahdistunut, mitkä ovat ne syyt tähän kaikkeen?

Ja sitten se tuli. Tunne, että keuhkoissa on suuri möykky. Se kasvoi ja kasvoi , kunnes yks kaks se valtasi hengitystieni. Happi alkoi loppumaan, haukoin henkeä, mutta en saanut happea. Haukoin ja haukoin, yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi - en saa henkeä. Sydän alkoi tykkyttämään tuhatta ja sataa, vartalo alkoi tärisemään. Nousin istumaan, nousin sängystä ylös ja kävelin parvekkeelle. Ajattellen, että raikas ilma auttaa. Henkeä ahdisti. Menin makaamaan parvekkeen lattialle, nousin ylös. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lyhyt sisään, pitkä ulos. Pidempi sisään, pitkä ulos.

En osaa sanoa, miten pitkään tätä lopulta kesti, mutta kun aloin saamaan taas henkeä, kävin hakemassa lasin vettä ja palasin sänkyyn. Täristen kävelin rappuset ylös, tuntien, miten jokainen kohta sisälläni tärisi. Menin makuulleni ja nukahdin. Nukuin heräämättä koko yön. Aamulla heräsin pistävä kipu vasemmassa rinnassa. Tätä pistävää kipua on jatkunut koko päivän.

Paniikkikohtaus - elämäni ensimmäinen. Edes pahimmat tilanteet elämässäni eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle vastaavaa. Mistä ja miksi se tuli nyt?

Tänään koetin olla ajattelematta koko asiaa. Olin ilmoittanut jo perjantaina miehelleni, että sunnuntaiaamuna lähden kotoa pois, en tiedä minne, enkä tiedä miten pitkäksi aikaa, mutta lähden pois. Ja niin minä lähdin. En heti aamusta, koska vastuuntunnollisena annoin ensin oman panokseni kodinhoidossa ja leikkasin nurmikot, mutta heti sen jälkeen.

Haaveenani oli lähteä ajamaan kohti Kolia. Ottaa läppäri ja kamera mukaan. Tehdä niillä jotain. Tai kantaa vain mukanani. Kello oli kuitenkin liian paljon, kun lähdin, joten muutin suunnitelmiani ja päätin käydä kiertämässä isompi kirpputori. Olivialla ei ole ainuttakaan paria shortseja. Ajatus tuntui hyvältä, mutta todellisuus paikan päällä oli kaikkea muuta kuin koskaan aikaisemmin.

Ahdistus! Kirpparilla minua valtasi valtava ahditus. Yritin vältellä ihmisten katseita, pitää katse tiiviisti hyllyillä, etsien sitä, mitä tulin hakemaan. Tunsin, miten sydämeni alkoi tykyttämään. Entäs jos tulee joku tuttu vastaan? En halua jutella kenenkään kanssa. En halua selitellä mitään. En halua kuulla toisten kuulumisia enkä kertoa omiani. Selviänkö kirpparireissusta, mitä jos saan taas kohtauksen?

Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Shortsit kassalle ja ulos. Selvisin.

Mitäs sitten? Läppäri ja kamera ovat mukana. Auto alla, ei "kotiintuloaikaa". Lähdenkö sittenkin ajamaan Kolille? Entäs jos siellä ei olekaan minulle mitään ja ajelen turhaan? Kannattaako ajaa niin kauas, kuin lähempääkin voi löytää paikan istua ja kirjoittaa.

Hitot Kolista. Ajan sittenkin Jokiasemalle. Riskialtista kyllä, mutta varmuudella tilaa istuskella läppärin kanssa. Riskialtista, koska Jokiasemalla on aina porukkaa. Onneksi on sunnuntai, tuskin on hirveästi tuttuja.

Turhaan pelkäsin, olen ollut täällä nyt melkein tunnin ja en tunne ketään. Täällä on pirun kylmä, mutta eräänlainen rauha. Sanotaan, että vesi rauhoittaa. Istun laituriterassilla, 3m vedestä. En osaa sanoa rauhoittaako vesi vai se, että saan olla ihan rauhassa.


perjantai 18. toukokuuta 2018

Väsyneen päiväkirja.

Ensinnäkin, haluan kiittää jokaista, joka reagoi edelliseen postaukseeni. Olen saanut kommentteja, yksityisviestejä, vertaistukea, tsemppejä ja kauniita toivomuksia teiltä. Kiitos! Olen kyyneliin saakka liikuttunut. 

Haluatteko tuntea, miltä väsyneen ihmisen päivä tuntuu? Minäpä kerron. Kelataanpa 24h taaksepäin.

Heräsin torstaiaamuna klo 7.00 herätyskellon voimin. Tai en herännyt, torkutin 10 min eteenpäin, koska lapset nukkuivat vielä. Torkun aikana Alex heräsi virkeänä ja alkoi herättelemään minua. "Ei vielä, ihan kohta Alex" vastasin. 10 minuuttia kului ja kello soi taas. Torkutin taas 10 min eteenpäin. "Äiti, herää, on aamu" Alex kertoi. Otin Alexin kainaloon ja silitin hänen päätään. Voi rakas, kyllä minä haluaisin nousta jo, mutta raajani ovat niin painavat ettei minulla ole voimia nostaa niitä. Olen niin väsynyt.

Torkku soi uudestaan. Oli kulunut 20 minuuttia siitä, kun herätyskello soi ensimmäisen kerran. Olivia nukkui edelleen. "Äitii, aamublaze, mennään" kuului taas Alexin suusta. Mennään mennään.. "Äitiii, pippahätä, pippahätä, pippahätäää" - ja vasta silloin sain itseni ylös. Eli pakon edessä, kun ei vain voinut enää siirtää tai sanoa, että pissi vaippaan. Koska siihen ei nimenomaan pissitä enää, se on vain kaikelta varuilta öisin jalassa.

Aamupissat, pesut ja Fox auki. Blaze ja monsterikoneet ovat tän hetkinen hitti ja ollaan sovittu lasten kanssa, että aamublazen saa katsoa, jos samalla pukeutuu päivävaatteisiin. Muuten telkkari menee kiinni. Ja sitä ei välttämättä katsota loppuun, koska normipäivisin pitää joutua päiväkotiin ja töihin eikä aamun aikataulu anna periksi muuten. Torstai ei kuitenkaan ollut normipäivä, koska tiesin, etten ole menossa töihin. Alex sai katsoa Blazea rauhassa ja Oliviakin kömpi tukka sekaisin sängystä pois aamupesulle.

Blazen loputtua vein lapset päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin klo 8.15. Laitoin kahvit tippumaan ja söin palan leipää. Mitäs sitä tekisi? Katsoin ulos, siellä paistoi aurinko. Yks kaks raajat alkoivat painamaan ihan liikaa, veri tuntunut liikkuvan päässä ja olokin oli huono. Niinpä laitoin ovet lukkoon  ja menin sänkyyn. Sängyssä kaikki alkoi pyörimään päässä. Henkeä alkoi ahdistamaan, kyynel valui poskia pitkin. Mikä minulla on, miksi en saa itsestäni mitään irti?

Suljin silmäni ja nukahdin. Heräsin puhelimen ääneen, sinne oli tullut viesti. Ystäväni tästä läheltä kysyi voisinko tulla käymään. Tottakai, vastasin. Taistelin painavia jalkoja vastaan ja "hyppäsin" sängystä ulos. Päässä huimasi, pala nousi taas kurkkuun. Minä pystyn tähän, toistin itselleni. 

Viihdyin ystävän luona vajaan tunnin. Hän on toinen niistä, kenelle oon puhunut tästä kaikesta kasvotusten. Tuemme toisiamme puolin ja toisin, nyt oli minun vuoro kuunnella.

Palasin kotiin. Teki mieli mennä suoraan sänkyyn mutta talomme näytti pommirähäjdyksen jäljiltä. Siivosin keittiön, eteisen, olohuoneen. Enempään en pystynyt. Vaikka halusin, ei keho enää toiminut. Niinpä söin, join kahvin ja menin yläkertaan. Kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Heräsin 1,5 h myöhemmin, taas kerran puhelimen ääniin. Olin laittanut itselleni herätyskellon, etten nukkuisi liian pitkään ja unohtaisi hakea lapsia päiväkodista.

Nousin vasten tahtoani. Oli mukava laskeutua siistiin alakertaan. Harkitsin jatkavani siivousta yläkerrassa, mutta voimat ja tahto eivät kohdanneet. Mikä helpottaisi oloani, mietin. Kirjoittaminen. Tunteiden ja olotilojen sanoiksi muuttaminen. Ihan niin kuin olin tehnyt edellisenä päivänä. Avasin tietokoneen ja luin keskiviikon postaukseen tulleet kommentit. Sitten suljin koneen. Tahto ja voimat eivät taaskaan kohdanneet.

Klo 16.00 istuin autoon ja lähdin hakemaan lapsia. Lapset olivat iloisina pihalla leikkimässä. Olivat tehneet ravintolan ja museon, joissa sain vierailla. Kävelin päiväkodin pihassa ja koetin keskittyä skarppaamaan, mutta päässä pyöri ja olo oli hutera.  Kyselin lasten päivän kuulumisia kuuntelematta vastauksia, kuin robotti hain tavarat ja lähdimme autolle. "Oletko sinä äiti väsynyt?" Olivia kysyi. "Sulla oli varmaan tosi pitkä työpäivä, kun olet niin väsynyt!" hän lisäsi. Mmm. mumisin vastaan, en kehdannut sanoa, että olen ollut koko päivän kotona, koska Olivialle olisi tullut paha mieli siitä, että heidän piti olla päiväkodissa, vaikka äiti on kotona.

Kotona söimme yhdessä, rakensin lapsille junaradan ja makoilin sohvalla. Olivia ja Alex katsoivat muutaman lastenohjelman iPadista. Tein iltapalaksi vohveleita. Iltapesut, lapset nukkumaan, minä nukkumaan. Olin suunnitellut katsovani elokuvan, kun lapset ovat nukahtaneet, mutta taas kerran voimat eivät riittäneet, niinpä aloin itsekin nukkumaan.

Sitten tuli taas aamu, tämä aamu. Kello soi, torkku. Kello soi, torkku. Äiti herää. Kohta. Aamublaze. Pissahätä. Aamupesut. Blaze. Lapset pukee. Päiväkotiin, takaisin kotiin. Klo 8.30 asetan herätyskellon puoleen kahteentoista. Muuta en muista, koska herään paniikissa puhelimen ääniin. En voi uskoa silmiäni, kello on 11.30. Olo ei ole yhtään parempi. Ahdistaa, ahdistaa, että tämäkin päivä menee sängyssä maatessa.

Nousen ylös, teen itselleni aamiaisen. Haahuilen. Menen takaisin lepäämään. Nousen ylös. Otan läppärin käteen ja päätän, että nyt joko puran kaiken tänne blogiin tai kirjoitan ylös iltasadun, jonka lapsille toissailtana kerroin. Vielä kun sen muistan. Olivia tykkäsi siitä, nauroi jopa ääneen. Se kertoo minipossusta ja toukasta. Keksin usein lapsille iltasatuja, mutten ikinä muista kirjoittaa niitä ylös. Ehkä tämän voisin.

Teen valintani ja avaan bloggerin, vastaan kommenteihin. Mietin, mistä kirjoittaisin? Mutta sitten sanat valuvat ulos. Ei ole hiljaisia hetkiä, pausseja tai mitä nyt sanoisin hetkiä. Tekee mieli vuodattaa kaikki mahdollinen. Nyt kello on vartin yli kaksi. Ulkona paistaa vihdoin aurinko, aamu on mennyt harmaassa. Tekisi mieli käynnistää ruohonleikkuri ja käydä ajelemassa nurmikot, mutta en voi, koska sitten pitäisi leikata kaikkialta ja meillä on niin paljon pihaa, että siihen menisi minulta lähemmäs 4 tuntia. Ehkä voisin mennä kävelylle? Ehkä, mutta en mene, koska pelkään pyörtyväni matkalla. Ehkä voisin ottaa kameran ja mennä muuten vaan ulos? Ehkä, mutta en tiedä saanko kerättyä tarpeeksi voimia siihen. Lapsetkin kun pitäisi jaksaa hakea päiväkodista. Ja pitää säästää voimia iltaakin varten, en halua maata taas sohvalla loppuiltaa.

Nyt kuitenkin suljen koneen. Kiitos, kun sain avautua.