maanantai 16. lokakuuta 2017

Syksyinen pikakuvaus.



Viikonloppu.

Taas on takana yksi viikonloppu. Kotipäivät, kuten Olivia sanoo. Päivät, jolloin äiti ei mene töihin eikä lapset päiväkotiin. Päivät, jolloin pitäisi käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkejä ja hoitaa kotia. Kyllähän te tiedätte. Mutta onneksi viikonloppuisin ehtii tekemään muutakin!

Lauantaina me käytiin taas Hoplopissa. Saatiin mukaan ihanat naapurinpojat. Pojat, jotka kaikki ovat syntyneet Alexin kanssa samana vuonna! Se on itse asiassa jopa suuri ihme, sillä meidän tiellä asuville perheille ei ole syntynyt lapsia vuosikymmeniin ja 2015 vuonna syntyi 3 lasta ja kaikki poikia! Kolmen kopla, toivottavasti. Pojat, jotka tulevat kulkemaan yhdessä kouluun ehkäpä jopa harrastuksiin. Edessä on majojen rakentamiset, onkireissut, pyöräilyretket ja vaikka mitä muuta.

Eilen yritettiin pitää pieni kuvaustuokio, mutta oltuamme kohteessa alle 5 min, Alex ilmoitti vessahädästään ja pakko oli lähteä takaisin kotiin. Tykkään kuvata lapsia ja mielelläni olisin toteuttanut ajatuksiani kameran takaa, mutta olosuhteiden pakosta homma jäi kesken eikä kotona käymisen jälkeen menty enää kuvauspaikkaan takaisin. Vaikkakin Alex näyttää ekassa kuvassa ei niin innokkaalta, hän oikeasti kyllä oli :)



Huomasin äsken, että pitkään käyttämäni Picmonkey, valokuvamuokkausivusto oli muuttunut maksulliseksi. Mielelläni olisin valoitusta muokannut, leiman nurkkaan iskenyt. Täytyy ilmeisesti etsiä uusi vastaava, suosituksia otetaan vastaan, mieluiten ei ladattava versio!

Olen painiskellut taas kerran blogini tulevaisuuden kanssa. Lukijana varmasti jo turhauttaa minun jatkuva kitinä siitä, etten päivitä blogia vaikka haluaisin. Ymmärrän hyvin, en itsekään jaksaisi lukea jatkuvaa itsesääliä. Ensimmäisen kerran olen vakavasti harkitsemassa tämän harrastuksen lopettamista, kokonaan. Kiirettä en aio kuitenkaan tämän asian kanssa pitää, mennään edelleen näillä satunnaisilla postauksilla ja katsotaan, mitä vuosi 2018 tuo! Silloin pitäisi olla työhön liittyvät tentit takana, uutta uraa vuosi takana ja jonkilainen uusi rytmi edessä. Ainakin toivon näin!

Syksyistä viikkoa!

Karina

ps. Olivia takki ei oikeasti ole niin jätti, miltä näyttää. Hänen käsiään vaan kylmäsi (kun ei lapaset kelvanneet) ja kädet ovat lämmittelemässä hihoissa :)




maanantai 2. lokakuuta 2017

6 syytä olla päivittämättä blogia.

6 syytä olla päivittämättä blogia.

1. Läppärin (talon ainut tietokone) välilyönti on rikki.
2. Ei ole aikaa.
3. Vaikka olisikin aikaa, ei ole intoa, katso kohta 1.
4. Ei ole motivaatiota.
5. Ei ole puhtia.
6. Vaikka puhtia iltaisin olisikin, ei ole työvälinettä, katso kohta 1.



Oltiin muutama viikko sitten lasten kanssa FitFatMama Tiinan esikoisen 4v juhlissa. Tiina kysyi minulta, olenko päivittänyt blogia sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta Voiko blogin elvyttää? Tunsin piston sydämessäni. Olenhan minä, peräti kaksi kertaa.

Viime kuukaudet ovat menneet niin nopeasti ohi, etten itsekään ymmärrä. Luin kaikkina vapaahetkinä tenttiin, joka oli syyskuun lopussa ja onnekseni voin sanoa, että pääsin sen läpi! Tähän tämä lukeminen ei kuitenkaan jää, sillä nyt on edessä myös entistä vaativampi tentti, marraskuun puolessa välissä.

Syyskuu muuten oli ihan kiva. Töitä tuli tehtyä todella paljon, pitkiä iltoja toimistolla, lukemista, oppimista. Lasten (ja koko perheenä) kanssa käytiin synttäreillä, Hoplopissa, mun vanhempien luona, kylässä. Ollaan ulkoiltu, laitettu kotipihaa kuntoon - talvi on tulossa, uskokaa tai älkää!

Mut tätähän tää on, elämää. Ruuhkavuosia kenties? Perjantaina meillä on mieheni kanssa 8.vuotispäivä. Ansaitusti pidämme ensimmäisen parisuhdeviikonlopun sitten Alexin syntymän. Lapset menevät vanhempieni luokse ja me vietämme yhteistä aikaa. Perjantaina mennään Lehtiä Ilosaaressa tapahtumaan, jossa esiintyvät mm. Antti Tuisku, Jenni Vartiainen, JVG jne. Lauantaina ollaan vaan kotona, katsotaan leffoja, syödään hyvin. Sunnuntaina mennään hakemaan lapset kotiin.

Nyt pitää vaan tehdä kovasti töitä koko viikko, jotta perjantaina voi heittää aivot narikkaan :)

Mitä teille kuuluu?

tiistai 29. elokuuta 2017

Muistoja vuodelta 1994.

Taitaa olla viimeiset kesäpäivät käsillä! Ilma on viilentynyt, aurinko ei lämmintä enää yhtä lailla kuin heinäkuussa ja tunnelmakin on jotenkin syksyinen. Kylmää, aivastuttaa, tekee mieli kaivautua vilttiin ja juoda kuumaa teetä. Eikö?
Minulle 1.syyskuuta tarkoittaa virallista syksyn alkua, sillä kun asuimme Eestissä, alkoi kouluvuosi aina 1.9. Muistan oman ensimmäisen koulupäivän vieläkin. Vuosi oli 1994 ja asuimme silloin Tallinnassa Mustamäellä. Alakouluksi kutsuttiin 1-4 luokkia ja koulun nimi oli Lepistiku Algkool. Kotoamme käveli kouluun alle kymmenessä minuutissa ja suurin osa kavereistakin asui matkan varrella.



Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä. Minulle ehkä vielä enemmän kuin muille, sillä menin eestinkieliseen kouluun, puhumatta itse sanaakaan eestiä. Kun muut lapset pääsivät koulun jälkeen kotiin leikkeihin, veivät vanhempani minut yksityiselle eestin kielen opettajalle. Tai hän tuli meille kotiin. Yhdessä me tehtiin tehtävät ja hän opetti minulle kieltä. Tätä jatkui pitkälle 2.luokalle asti, kunnes eräänä päivänä tunsin olevani valmis. Olin oppinut minulle täysin uuden kielen muutamassa vuodessa, koulun, ystävien, harrastusten ja yksityisopettajan parissa. 

Eestin kielen opettajan sylissä, 1994. Pöydällä Aabits eli Aapinen.

Vieläkin ihmettelen, miten reipas olin. Pieni 7-vuotias tyttö! Miksi kerron tästä nyt, johtuu ihan vuodenajasta. Joka syksy mietin omaa koulutaipaleeni alkua - vaikeuksia, mahdollisuuksia, lapsen iloa ja keveyden tunnetta. Nyt aikuisena ymmärrän, miten tärkeitä rutiinit ja vanhempien tuki olivat. Mikään ei ole mahdotonta, jos siihen saa kannustusta ja tukea! 

Minulta on monesti kysytty, miksi en puhu lapsilleni eestiä tai venäjää. Olen itsekin sitä miettinyt, aikoinaini jopa kirjoitin postauksen aiheesta, sen löydät tästä. Edelleen olen samaa mieltä, mitä silloinkin. Kieliä ehtii kyllä opettelemaan myöhemminkin, ensin haluan lasteni oppivan äidinkielensä täydellisesti, ettei käy niin kuin minulle. En unohda ikinä yliopiston professorin sanoja: Karina, sinä et osaa venäjää etkä suomea, koeta nyt opetella edes jompi kumpi kieli. Ja minä opiskelin silloin suomi-venäjä kielen kääntäjäksi! Ne sanat satuttivat ja satuttavat edelleen todella paljon. Vaikka tottahan se on. Minä olen kolmikielinen ja pärjään kaikilla kielilläni itselleni täydellisesti. Äidinkieltä minulla ei ole, eikä tule. Tälläinen mä oon, erilainen.

Palatakseni vielä vuoteen 1994, haluaisin sanoa sille pikkutytölle, että raskas on tie, mutta pitkälle se vie! Sulje korvasi kiusaajilta, sulje silmäsi loukkauksilta, keskity positiivisiin ajatuksiin ja ole yhtä ihana, kuin aina olet ollut. Minä rakastan sinua, minä! 

Muistatko sinä sinun ensimmäisen koulupäiväsi?

Sateista tiistai-iltaa!

Karina