tiistai 29. elokuuta 2017

Muistoja vuodelta 1994.

Taitaa olla viimeiset kesäpäivät käsillä! Ilma on viilentynyt, aurinko ei lämmintä enää yhtä lailla kuin heinäkuussa ja tunnelmakin on jotenkin syksyinen. Kylmää, aivastuttaa, tekee mieli kaivautua vilttiin ja juoda kuumaa teetä. Eikö?
Minulle 1.syyskuuta tarkoittaa virallista syksyn alkua, sillä kun asuimme Eestissä, alkoi kouluvuosi aina 1.9. Muistan oman ensimmäisen koulupäivän vieläkin. Vuosi oli 1994 ja asuimme silloin Tallinnassa Mustamäellä. Alakouluksi kutsuttiin 1-4 luokkia ja koulun nimi oli Lepistiku Algkool. Kotoamme käveli kouluun alle kymmenessä minuutissa ja suurin osa kavereistakin asui matkan varrella.



Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä. Minulle ehkä vielä enemmän kuin muille, sillä menin eestinkieliseen kouluun, puhumatta itse sanaakaan eestiä. Kun muut lapset pääsivät koulun jälkeen kotiin leikkeihin, veivät vanhempani minut yksityiselle eestin kielen opettajalle. Tai hän tuli meille kotiin. Yhdessä me tehtiin tehtävät ja hän opetti minulle kieltä. Tätä jatkui pitkälle 2.luokalle asti, kunnes eräänä päivänä tunsin olevani valmis. Olin oppinut minulle täysin uuden kielen muutamassa vuodessa, koulun, ystävien, harrastusten ja yksityisopettajan parissa. 

Eestin kielen opettajan sylissä, 1994. Pöydällä Aabits eli Aapinen.

Vieläkin ihmettelen, miten reipas olin. Pieni 7-vuotias tyttö! Miksi kerron tästä nyt, johtuu ihan vuodenajasta. Joka syksy mietin omaa koulutaipaleeni alkua - vaikeuksia, mahdollisuuksia, lapsen iloa ja keveyden tunnetta. Nyt aikuisena ymmärrän, miten tärkeitä rutiinit ja vanhempien tuki olivat. Mikään ei ole mahdotonta, jos siihen saa kannustusta ja tukea! 

Minulta on monesti kysytty, miksi en puhu lapsilleni eestiä tai venäjää. Olen itsekin sitä miettinyt, aikoinaini jopa kirjoitin postauksen aiheesta, sen löydät tästä. Edelleen olen samaa mieltä, mitä silloinkin. Kieliä ehtii kyllä opettelemaan myöhemminkin, ensin haluan lasteni oppivan äidinkielensä täydellisesti, ettei käy niin kuin minulle. En unohda ikinä yliopiston professorin sanoja: Karina, sinä et osaa venäjää etkä suomea, koeta nyt opetella edes jompi kumpi kieli. Ja minä opiskelin silloin suomi-venäjä kielen kääntäjäksi! Ne sanat satuttivat ja satuttavat edelleen todella paljon. Vaikka tottahan se on. Minä olen kolmikielinen ja pärjään kaikilla kielilläni itselleni täydellisesti. Äidinkieltä minulla ei ole, eikä tule. Tälläinen mä oon, erilainen.

Palatakseni vielä vuoteen 1994, haluaisin sanoa sille pikkutytölle, että raskas on tie, mutta pitkälle se vie! Sulje korvasi kiusaajilta, sulje silmäsi loukkauksilta, keskity positiivisiin ajatuksiin ja ole yhtä ihana, kuin aina olet ollut. Minä rakastan sinua, minä! 

Muistatko sinä sinun ensimmäisen koulupäiväsi?

Sateista tiistai-iltaa!

Karina